28. tammikuuta 2015

Hasselpähkinä-tattariuunipuuro.

Olen vuosikymmeniä luullut, että en pidä uunipuuroista. (Tarhaikäisenä en pitänyt, joten en voi pitää aikuisenakaan.) Joulun alla opettelin tekemään riisipuuron uunissa ja sehän onkin tosi hyvää. (Kaikki kiva on aina siellä comfort zonen toisella puolen.)

Uunipuuro on myös kätevä aamupalaruoka, jonka voi laittaa uuniin aamukoiralenkin ajaksi ja helppo lämmittää tulevien päivien nälänselättäjäksi.

Aina ei voi kuitenkaan syödä riisipuuroa ja vaihteluksi etsin tattaripuuroreseptiä. Chocochill-blogi ei petä koskaan ja sieltä löytyi tämä tattariuunipuuro.

3,5dl kokonaisia tattarisuurimoita
1l hasselpähkinä-riisimaitoa
1tl kardemummaa
0,5tl suolaa
2tl rypsiöljyä

Kuumenna uuni 200c, huuhtele suurimot ensin kuumalla, sitten kylmällä vedellä. Laita suurimot uunivuokaan, kuumenna hasselpähkinä-riisimaito ja lisää se vuokaan kardemumman, suolan ja rypsiöljyn kanssa. (Minulle on tällä viikolla kerrottu, että rypsiöljy sekoittaa ihmisen luontaisen omegatasapainon, joten muukin rasva käynee, jos ruokafilosofiaasi ei rypsi käy.) Puuro on uunissa noin 50 minuuttia tai kunnes neste on imeytynyt ja suurimot pehmentyneet. Anna puuron vetäytyä ennen tarjoilua.

Resepti: www.chochili.net


Mustikat ja jogurtit vielä kylkeen ja herkutelemaan. Omenasose sopisi varmasti hyvin tämän puuron kanssa ja erilaiset marjat toki. Jos et laita maitopohjaista jogurttia, niin tämä on vegaaninen annos.

27. tammikuuta 2015

Hyvä, paha vaaka.

Mä en oo käynyt vaa`assa vuosiin.

En tiedä mitä sen pitäisi näyttää ja mikä olisi mulle joku oikea paino.

Ahdistaisi ajatus koko vaa´alla käymisestä.

Olen pakottanut itseni ajattelemaan, että painolla ei ole mitään väliä, vaan kehonkoostumuksella. Peilistä näkee. Suojelen toki tuolla ajatuksella itseäni vaa´alta ja siihen liittyvältä epätoivolta.

Ainakin yksi tammikuun karkkilakkotyökaveri on käynyt vaa´alla ennen sokerittoman alkua ja käy sitten jälkeen myös. Oli jo huomannut pientä häivennystä istumalihaksistossa. Ois voinut itsekin käydä.

Nyt olen muutaman kerran käynyt katsomassa kaverini Sannan kirjoittamaa bloggausta aiheesta. Tekstin kuvamateriaali on kohtuullisen vahvaa. Vahvistaa uskoa, että ei se vaaka kerro yhtään mitään. Jäätävän hyvä fiilis tulee, kun katsoo noita kuvia.

Käy siis tsekkaamassa tämä.

25. tammikuuta 2015

Sokeriaddiktin tiukka päivä ja vähän viikonloppukin.

Perjantaina ravinto oli jäänyt ihan liian vähälle.

Illalla olisi sitten tehnyt mieli vetää supermegahyper-karkkipussi.

Onneksi ei ollut mitään makeaa kaapeissa.

Tänään sunnuntaina olen syönyt tosi hyvin ja silti...

....olisi tehnyt mieli vetää supermegahyper-karkkipussi.

Onneksi ei ole mitään makeaa kaapeissa.

Rupeaa todellisuus iskemään vasten kasvoja.

En kuintekaan ole vetänyt edes minipientätviinitiinikarkkipussia.

(Enkä sokeria suoraan pussista.)

J.K. Tiedättekö sellaisen hokeman naistenlehdistä, että jos tekee mieli karkkia, niin syö omena. Siis omena! Haloo! En syönyt tänään omenaa, mutta samalla ajatuksella paistoin banaaniletun ja söin sen mustikoiden sekä maustamattoman jogurtin kanssa. Ok. Toimi se nyt pahimman karkkitärinän helpottajana, mutta ei se mikään supermegahyper-karkkipussi kyllä ollut. Ehkä vastasi ihan pientä karkkipussia.

24. tammikuuta 2015

Ajatuksia kuntosalilla treenaamisesta.

Kuntosalilla treenaaminen ei ole koskaan herättänyt minussa suuria tunteita, vaikka tiedostan täysin lihaskunnon tärkeyden peruselämisen kannalta sekä toki osana muun liikunnan harrastamista.

Olen ollut kuntokoulussa, jossa minulle on sanottu, että lihaskunto on heikko - ja minä en enää nuorene, joten pitäisiköhän rouvan tehdä asialle jotain.

Minulta on mitattu rasvaprosenttia ja todettu sen olevan liian korkea - ja kerrottu, että ruokavalion lisäksi siihen auttaisi lihaskuntoharjoittelu, kun rouva ei tästä nyt enää ainakaan nuorene ja lihaskunto on elintärkeä asia.

Fysioterapeutti on kertonut, että kiputiloista johtuvia kehon vääriä asentoja voisi helpottaa paremmalla lihaskunnolla - kun rouvan crohnin tauti ei ole mihinkään poistumassa.

Kaikkea tämmöistä on muutaman esimerkin mainitakseni sattunut kohdalle - ja muutaman kerran olen sitten oiken ryhdistäytynyt ja vaappunut sinne kuntosalille. Minulle on tehty saliohjelmia ja olen aikani käynyt siellä heilumassa - kunnes en enää ole käynyt.

Menneenä syksynä olen käynyt sitten ilman saliohjelmaa säännöllisen epäsäännöllisesti salilla pyörimässä. En ole oikein tiennyt, että mitä siellä teen - mutta olen työstänyt ajatusta siitä, että oikeasti tietäisin mitä lihasta milloinkin treenataan. Ihan sama niistä laitteista, lihas edellä.

Katsoin viimeisiä minulle tehtyjä saliohjelmia ja mietin niitä kertoja, kun niitä on käyty minun kanssani läpi ohjaajan toimesta. Ohjelmat ja ohjaukset ovat olleet hyvin laitelähtöisiä tai tekniikkalähtöisiä - mutta se varsinainen ohjaus siihen lihakseen on jäänyt liian vähäiseksi. Laitekeskeisyyshän on ihan vihon viimeinen lähtökohta tutustua itselle vieraaseen lajiin. Salille mentäessä on miettinyt lähinnä, että miten se laite nyt toimikaan - ja mitä jos en osaa käyttää sitä laitetta ja joku huomaa tyhmyyteni. Tekniikkalähtöisyys toki parempi lähtökohta, että ei itseään hajoita - mutta siinäkin pitäisi olla mukana lihaslähtöisyys ja jos tekniikan ymmärtäminen ei mene perille, niin sitten pitäisi olla joku toinen liike kyseiselle lihakselle. Tärkeintähän on se lihas, ei se, että kaikkien pitäisi osata kaikki liikkeet. Aina ei vain tajua.


Tämmöistä ajattelukulkua olen tässä syksyn mittaan käynyt itseni kanssa läpi. Välillä on ollut selkeämpi näkemys salitreenin olemuksesta ja välillä on kuljettu hämärässä. Olen tehnyt tutkimusta kirjoista ja netistä, että minkälaisilla lihasjaoilla ihmiset treenaavat. Miettinyt, että mitä lihasryhmiä on. Kerännyt pankkia erilaisista liikkeistä eri lihasryhmille. Mitä siellä salilla oikeasti tehdään?

Yhden tunnin vietin ammattilaisen kanssa salilla ja siitä sain paljon irti. Tekniikasta kävimme läpi maastavetoa ja kyykkyjä. Äärettömän hyvä tekniikkaosuus siis. Sain hyvin kiteyttäviä neuvoja siihen, että minun pitäisi saada sieltä salilta voimaa. Voimaa, voimaa, voimaa. Minun on ihan turha mennä sinne salille tekemään aerobista treeniä, kun teen sitä kohtuullisesti muutenkin. Painoa ja vastusta tulee olla, lyhkäisiä sarjoja. Lisäksi salitreeniä tukemaan se vihko, johon tehdyt treenit kirjataan ja tuntemukset. Ihan perusjuttuja, mutta kuitenkin asioita, jotka meinaa sinne ihmettelyn sekaan hävitä.

Oikeastaan tuon ammattilaisen kanssa vietetyn tunnin jälkeen homma rupesi selvenemään. Nyt olen sitten aina salille menoa edeltävänä iltana ja katsonut itselleni liikkeet valmiiksi. Tiedän täsmälleen mitä lihaksia seuraavana päivänä treenataan ja millä liikkeillä. Tykkään treenata paria liikettä vuorotellen ja olen liikeparitkin päättänyt etukäteen. Pienistä painoista puhutaan, mutta olen nyt reilulla kädellä lähtenyt korottomaan painoja - jos huomaan, että on liikaa, niin sitten pudotan - ajatus kuitenkin koko ajan siinä voimassa. Voima, voima, voima.

Nyt voin sanoa, että katson tätä salimaailmaa ihan uusin silmin ja maailmankuvani on tässä suhteessa laajentunut todella big time. Jos tämä innostus asiaan nyt kantaa pidemmälle kuin aikaisemmin, niin vähitellen toki opituista asioista tulee rutiinia - mutta varmasti mennään vielä pitkään suunnittelu- ja oppimis-linjalla. Kyllähän se sitouttaakin ihan eri tavalla, kun itse luot ohjelman ja käytät suunnitteluun sekä ihmettelyyn aikaa vrs. kulkea salia ympäri jonkun toisen tulostaman lappukasan kanssa,  joka on sinulle sopiva ohjelma jonkun toisen mielestä.

Sen verran syvälle tämä kuntosalioppi on nyt kuitenkin mennyt, että en usko enää ikinä heiluvani kuntosalilla päättömästi, voisiko jopa sanoa turhaan. Joku ajatus on nyt siitä minkälainen treeni tuo hyvän fiiliksen lihakseen ja ehkä tulosta lihaskuntoon (siitä en vielä tiedä, kun matka on alussa) ja hyvin vahva ajatus siitä minkälainen treeni on vain laitteiden ympäri kiertämistä paperilapun kanssa = ajanhukkaa.

P.S. Illalla salitreeniä suunnitellessa ei myöskään kehtaa syödä karkkia samaan aikaan. Ei ainakaan tammikuussa.

J.K. Tässä linkki tekstiin, jossa olen joulukuussa 2013 ajatellut jollakin tasolla alkaneen salitreenin jatkuvan vielä tulevaisuudessa. Ei jatkunut ja kun ajattelen painoja, joilla tein jalkaprässiä tuolloin ja ajattelin sen olevan hyödyllistä, niin heiluminen on kevyt termi sille toiminnalle.

22. tammikuuta 2015

Sokeriaddikti ja ympäröivä maailma.

Sain muutaman kommentin pari postausta sitten siitä, miten voi olla vaikea olla ilman sokeria muiden ihmisten kanssa - varsinkin, jos on joku muukin ruokarajoite esim. viljaton, luontaisesti gluteeniton, maidoton, lihaton ja mitä näitä nyt on.

Se on kyllä totta. On helpompi ottaa tarjottu herkku vastaan ja syödä se, kun aloittaa vinkuvanku siitä, että kun mä en voi syödä tätä enkä tätä. Inhoan sellaisia ihmisiä, ja ta-daa - olen itsekin muuttumassa sellaiseksi. Elämä on. (tästä toki pois allergikot ja muuten oikeasti ruoka-aineista hengenvaarallisia oireita saavat, teitä en inhoa)

Tammikuussa en ole syönyt karamelleja enkä suklaata eli namilakko on pitänyt ihan ongelmitta. Muutaman kerran olen nyt syönyt jotain kastamisia, joita minulle on tarjottu. En mitään suuren suurta huonoa omaatuntoa niistä tunne, mutta olisihan sitä voinut jättää nekin ottamatta. Sitten olisi joutunut selittämään ja nopeammin pääsee, kun laittaa tarjotun herkun suuhun - mutta ei vedä koko pakettia keksejä, pullaa tai jäätelöä.

Töissä juttelimme eilen lounaspöydässä, että olisikin hyvä, että juuri se karkin mässääminen jäisi pois. Meillä töissä on todella tämä lomaltapaluu-lomallelähtö-juhlapäivä-jokainenpäivävoiollajuhlapäivä-kestitys lähtenyt ns. käsistä, jonka takia olemme (melkein) kaikki jonkinlaiselle sokerittomuuskuurilla. Siitä se ajatus sitten lähti.

Puhuimme myös, että töissä tarjottujen makeisten syöminen ei vähennä kotona syötyjen karkkien määrää, vaan tuntuu jopa lisäävän sitä. Karkkiin tulee tottumus ja jatkuva kaipuu. Kivasta tiimin toimintaa parantavasta karkkihetkestä on tullut rasite. Ehkä se on juuri se, miksi aina ei ole perjantai ja joulu on vain kerran vuodessa. Liika on liikaa ja siitä menee maku.

Karkkilakon pitämistä on toki helpottanut myös se, että siellä työpaikalla kukaan muukaan ei niitä karkkeja syö - mutta en ole niitä ostanut kaupasta, kioskista enkä huoltoasemalta. En ole syönyt miehen karkkipusseista enkä suklaalevyistä. Joku osa onnistumista on siis omaakin ansiota.

Näin ympäröivä maailma on siis sekä tukenut että ollut tukematta sokerittomuutta. Toisaalta itsehän sen valinnan tekee, että jättää sanomatta, että ei halua sokerillista tuotetta. Sokerin syömättömyyttä ei voi perustella sillä, että on autolla liikenteessä.

Näin se vähä-sokerisempi tammikuu on sitten kulkenut ja ihan ilman suurempia vieroitusoireita. Nyt kyllä huomaa, että kyllähän se suklaa ajoittain on mielessä. Välipaloja on hyvä olla saatavilla.

Oltuani 21 päivää ilman suklaata, näin suklaa-aiheisen kangastuksen. Olin näkevinäni, että työpaikan ravintolan karkkihyllyn valikoimiin oli tullut Fazerin Sinistä - tänään huomasin, että ei sitä edellenkään ollut valikoimassa. Se oli vain sokeriaddikti kuivalla aavikolla.